En koskaan sano hyville ystävilleni hyvästejä. En, vaikka en tietäisi milloin näen heidät seuraavan kerran, jos näen. Sanon hyvästit ihmisille, joista en niin välitä, joista ei ole tullut suurta osaa elämääni ja joita en tule kaipaamaan; en huomenna enkä vuosien päästä. Heille joista välitän sanon näkemiin, hasta luego, see you again... Hyvästit ovat liian lopullisia ja yleensä tavoitteenani on tavata nämä ihmiset uudestaan. Se on kuin lupaus itselleni, että tämä ei ollut viimeinen kerta, kun näin sinun laskeutuvan metron rappusia.
Olen viimeisen kahden vuoden aikana tavannut niin paljon uusia ihmisiä, että minulla on tuttuja lähes jokaisessa Euroopan maassa, useissa USA:n osavaltioissa ja muutama Etelä-Amerikassa. Haluaisin matkustaa näkemään näitä ihmisiä, mutta ongelmana on rahan ja loman puute. Jos en ole töissä, olen rahaton. Jos minulla on rahaa, olen töissä. Tärkeimmille henkilöille olen kuitenkin luvannut, että tulen käymään kun suinkin saan aikaiseksi.
Toisinaan tunnen itseni hieman huonoksi ihmiseksi, kun en saa aikaiseksi kirjoitettua edes lyhyttä teksiviestiä. Ajattelen asiaa monesti, ajattelen kaipaamia ihmisiä päivittäin, mutten silti saa kynää käteeni kysyäkseni mitä heille kuuluu. Ainut henkilö jonka kanssa puhun puhelimessa silloin tällöin pidempiä aikoja on siskoni, enkä hänellekään kai tarpeeksi. Kummallakin meillä on työt, menot ja sisko opiskelee ammattikorkeakoulussa. Rytmikin on erilainen, vaikka aikaeroa on vain tunti.
Toivon, että tärkeimmät yhteydet eivät katkea ja että tavatessamme juttu luistaa aivan kuten ennenkin. Hyvä puoli kuitenkin on, että pitkän ajan jälkeen on paljon puhuttavaa. Asiat ovat muuttuneet, kuten ihmisetkin.
